Raunioilla

Dan. 9: 17-20

Daniel rukoili ja sanoi:
“Kuule nyt palvelijasi rukous ja nöyrä pyyntö,
Jumalamme, ja anna armosi loistaa hävitetylle temppelillesi, Herra, kunniaksi
itsellesi. Kallista korvasi, Jumalani, ja kuule. Avaa silmäsi ja katso autioita
raunioitamme ja kaupunkia, joka on omistettu nimellesi! Me tuomme sinulle
nöyrät pyyntömme, emme omaan vanhurskauteemme, vaan sinun suureen armoosi
luottaen. Herra, kuule! Herra, anna anteeksi! Herra, kuuntele ja täytä
pyyntömme! Auta pian, kunniasi tähden, Jumalani! Se kaupunki on sinun nimellesi
omistettu, ja sinun kansaasi kutsutaan sinun nimelläsi.”
Näin minä puhuin ja rukoilin ja tunnustin syntini ja
kansani Israelin synnit ja toin Herran, Jumalani, eteen nöyrän pyyntöni hänen
pyhän vuorensa Siionin puolesta.

Temppelin raunioilla

Daniel avaa ikkunan, ja tähyilee kohti länttä, kohti Jerusalemia, kohti kaukaista kotia. Laskeva aurinko lämmittää hänen kasvojaan. Vanhan Danielin mieli on täynnä ristiriitaisia tunteita. Hän on saanut omassa
elämässään kokea paljon hyvää. Hän on saanut tuntea, kuinka Jumala on pitänyt huolta, pelastanut vaikeista tilanteista, varalta kuolemalta. Daniel on selvinnyt palavasta pätsistä, leijonien luolasta, hän on päässyt vieraassa maassa hallitsijan suosioon ja hyvään asemaan. Mutta hänen kansansa on hajallaan,
hänen kotinsa on raunioina. Danielilla on ikävä kotiin.

Daniel polvistuu ja painaa päänsä. “Herra, sinun kansasi on hajallaan. Sinun temppelisi on raunioina. Herra armahda meitä. Anna anteeksi syntimme, ja vie meidän takaisin kotiin.

Ihmiselämän raunioilla

Mies kulkee hitain askelin hautausmaan portista sisälle. On varhainen aamu. Hän kantaa kädessään hautakynttilää – niin kuin viime viikolla, ja sitä edellisellä. Nyt jo puolen vuoden ajan hän on tullut joka lauantaiaamu. Hän saapuu haudan luo, ja laskee kätensä hautakiven kulmalle. Kivi on yön
jäljiltä vielä kylmä ja kostea. Mies silittää kiveä hellästi, rakkaudella. Sitten hän ottaa taskustaan tulitikut, polvistuu, ja sytyttää kynttilän. Hän sulkee silmänsä ja painaa päänsä.

“Herra, sinä lupasit olla kanssamme kaikki päivät, maailman loppuun asti. Miksi minusta tuntuu, että olen niin yksin? Herra, sinä lupasit, että kaikki koituu vielä parhaaksemme. Miksi minusta tuntuu, että elämäni on raunioina? Herra, auta minua! Kanna minut huomiseen! “

Linnan raunioilla

Kaksi lasta juoksee kilvan rinnettä ylös, linnan raunioille. “Vaari, tule tänne, Vaari, sinun on nähtävä tämä!” Isoisä seuraa lasten perässä, iän hidastamin askelin. Lapset eivät malta odottaa, vaan juoksevat isoisän luo, tarttuvat häntä käsistä ja vetävät perässään ylös, muurin luo. “Katso, vaari, katso!” Isoisä kumartuu lasten kanssa katsomaan kevään ihmettä. Kahden vanhan kiven välistä, vanhan, raunioituneen linnan muurin sisästä, kasvaa hento, vihreä varsi ja pienen pieni kukka. “Vaari katso, muuri kukkii!”

Isoisä nostaa lapset syliinsä ja rutistaa hellästi. Pian lapset jatkavat leikkiään, mutta vaari sulkee silmänsä ja huokaisee syvään. “Herra, kiitos siitä, että olet kantanut tähän saakka. Kiitos, että loit elämää sinne, missä minä en nähnyt toivoa. Kiitos, että toit valon sinne, missä minä en nähnyt kuin pimeyttä.”